Torstaina 12.2 päättyi GameOn! -hankkeen viisiosainen roolipelikokeilu; ensin osallistujien kanssa pelattiin kolmen pelin minikampanja ja sen jälkeen keskusteltiin harrastuksesta, sekä pelinjohtamisesta lisää. Lopuksi osallistujat saivat johtaa oma suunnittelemansa pelin muille osallistujille ja testata pelinjohtajien saappaita jalkaansa tätä kautta. Vaikka uusia pelinjohtajia ei tätä kautta saatu, niin ohjaajan näkökulmasta pelaaminen oli osallistujille hauskaa ja ennen kaikkea merkittävää.
Roolipelatessa tyypillisesti yksi pelaajista toimii “pelinjohtajana”, joka ohjaa peliä muille pelaajille. Pelinjohtaja yleensä tuntee pelin säännöt parhaiten ja toimii yhteisessä tarinassa “maailmana”, kun pelaajat pelaavat tuossa maailmassa omia hahmojaan. Kyse on siis lopulta yhteisestä tarinankerronnasta, missä jokainen osallistuja kertoo tarinaa omasta näkökulmastaan eteenpäin.
Pelaajien taitotaso vaihteli pelaajasta, joka oli toiminut jo aiemmin pelinjohtajana pelaajaan, jolle roolipelit olivat konseptina melko uusi asia. Tästäkin huolimatta yhdessä pelin ääressä puurtaessa tilasta rakentui nopeasti turvallinen tila; pelattu peli oli kauhua teemaltaan, joten oli tärkeää käydä läpi turvamekaniikkoja ehkäisemään oikeita ahdistustilanteita pelaajien kanssa. Pelaajat olivat toisilleen tuttuja saman hankkeen toiminnan kautta ja vaikka uusi tilanne selvästi jännitti, niin kaikki pääsivät pelin aikana ääneen.
Luovuus & Valinnanvapaus
Pelisessioiden aikana korostui pelaajien kokema yksilöllisyys ja halu tehdä itsenäisiä valintoja hahmoillaan – yhden hahmon suurin ajava voima oli selvästi halu kerätä lisää tietoa ja tutkia mysteeriä pidemmälle, toinen oli paljon dramaattisempi ja utelias ja kolmas oman tiensä kulkija ja karski lääkintämies. Etenkin kannustamalla roolipelaamista, eli hahmonaan toimimista, pelaajat pääsivät tekemään uskaliaita asioita ja olemaan äänessä tavalla joka antoi heille vuoron toimia pelin ääressä.
Esimerkkejä pelin tapahtumista voisi listata pitkän luettelon, mutta tässä joitain kohokohtia jotka jäivät itselleni mieleen ohjaajana;
- Pelaaja, joka oli hyvin epäileväinen hahmojen mystistä tehtävänantajaa kohtaan päätti pidättäytyä herättämästä itseensä epäilyksiä tehtävänantajalta. Vaikka pelaaja mietti keinoja kaivaa totuus esiin pelissä esiintyneestä hahmosta, niin hän totesi, ettei hänen hahmonsa taidot vastaa kovin konfliktinhakuista lähestymistapaa. Tämä johti kiinnostaviin trillerimäisiin tilanteisiin, missä pelaaja yritti keskustelemalla saada totuutta selville ja tarkkaili jatkuvasti, jos hahmo vaikka lipsauttaisi jotain rivien välistä.
- Pelaaja, jonka oma hahmo oli mukana paljon enemmän seikkailun sponsorina kuin tutkijana löysi keinoja tuoda oman hahmonsa mukaan pelin mysteeriin; hahmo takertui muita tiukemmin seikkailussa vastaan tulleihin myytteihin ja yritti levittää tietoa ja pohtimista niistä muille.
- Pelaaja, jolle kokemus roolipeleistä oli melko uutta loi upeita ryhmänsisäisiä tilanteita ja hauskoja konflikteja, esimerkiksi herättämällä toisen pelaajahahmon niin, että oma hahmo ampui revolverilla taivaalle.
Kaikki edellä mainitut tilanteet olivat toimintoja jotka syntyivät pelaajien vapaudesta päättää, miten peliä haluaa pelata. Kaikissa pelaajat päättivät myös pelata peliä tavalla, joka ei välttämättä ollut se mitä itse tekisi vastaavassa tilanteessa, mutta mikä tuntui uskolliselta omalle hahmolle.
Sosiaalisuus & Ilmapiiri
Pelijärjestelmä (Call of Cthulhu 7th Edition) oli joillekin pelaajille uusi, mutta tarkoituksella valikoitu ja ‘kevennetty’ peliä varten aloittelijaystävälliseksi. Uuden pelin oppiminen loi orgaanisesti tilanteita neuvotella pelipöydässä, kysyä kanssapelaajilta apua sääntöjen ymmärtämiseen tai miettiä ääneen mikä olisi nyt kannattavin asia tehdä. Jokaiseen pelaamaani roolipelisessioon kuuluu tietty “alkukankeus”, etenkin uusien hahmojen kanssa kun jokainen pelaaja miettii sitä kulmaa mistä lähestyisi peliä tai “etsii hahmoaan” ja miettii hahmonsa yksityiskohtia.
Jokaisen pelisession myötä kuitenkin ilmapiiri tuntui edellistäkin vapautuneemmalta, pelaajat olivat helpommin äänessä ja aiemmin vähäsanaisemmatkin tai ujot pelaajat olivat hyvässä äänessä kolmannen session aikana ja osallistuivat kimurantteihin päätöksentekoihin pelissä haastavissa tilanteissa. Myös säännöt alkoivat hiljalleen muistua pelaajille ja pelien myötä pystyi ottamaan käyttöön uusia sääntöjä sitä myötä kun vanhat opittiin.
Ennen kaikkea pelaajista tuntui hioutuvan ryhmä ja ryhmätyöskentelyn taidot tulivat koetukselle viimeisen session “finaalissa”, missä tuo aiemmin epäilyttävä tehtävänantaja oli houkutellut hahmot ansaan. Yksi pelaajista otti luontaisesti johtajan roolia ja opasti muita siitä mitä kannattaa tehdä, toinen löysi asemansa ryhmän muskelina ja jopa alunperin sponsorina matkaan lähtenyt tutkija joutui mukaan toimintaan paineen alla.
Sankarit voittivat tämän pelin, vaikka aivan lopussa tuo aiemmin valittu pelaajavapaus oli koittaa hahmojen kohtaloksi yhden villin dynamiittipötkön myötä.
Osallisuus & Moninaisuus
Pelikokemus muistutti minua siitä, miksi olen alkanut käyttää roolipelejä ohjaamisen välineenä alun alkaenkin. Harrastuksia on monenlaisia ja ne houkuttelevat erilaisia ihmisiä, mutta vain roolipelipöydässä olen kohdannut näin laajaa moninaisuutta. Sekin on itsessään harrastuksen ansiota, sillä missä muussa harrastuksessa olisi mahdollisuus:
- Tehdä ongelmanratkontaa hahmojen kohdatessa outoja velhojen jättämiä reseptejä, tai ratkoessa murhamysteeriä.
- Taistella hurjia hirviöitä vastaan, joita vastaan taistellessa voi tarvita jopa oikeaa pelisilmää ja strategiaa.
- Luoda turvallista draamaa hahmojen arvoilla, jotka voivat poiketa paljonkin heitä pelaavien pelaajien arvoista. Tämä voi johtaa eeppisiin petoksiin tai kauheisiin juonipaljastuksiin, minkä lopuksi pelaajat voivat silti nauraa toisilleen ja todeta, että “olipa kiva peli” -pelaajat eivät toimi toisiaan vastaan, vaan luovat tarinaa yhdessä.
- Rakentaa täydellinen hahmo, joka on ylivoimainen koska olet suunnitellut hänet juuri niin.
Roolipeleissä on niin lukuisia erilaisia puolia, että siitä löytyy jotain jokaiselle. Tätä kautta pelipöydässä on saattanut istua kehonrakentaja, opettaja ja näyttelijä jotka kaikki nauttivat pelistä omalla tavallaan.
Tämän lisäksi peli tarjoaa aidon ikkunan eskapismille, missä pelaajat pääsevät keskittymään toisen maailman ongelmiin ja tapahtumiin sen sijaan, että olisi tarvetta murehtia omasta arjesta. Tämä onkin yleinen sutkautus esimerkiksi larppaajien (Live-Action Roleplaying) parissa; “Pliis anna mun hetken ajan ratkoa jonkun muun ongelmia”. Roolipeleissä pelaajien päätöksillä ja hahmojen teoilla on merkitystä ja vaikutusta. Hahmot voivat olla päivän sankareita, tai vaihtoehtoisesti pelaajien niin toivoessa myös pahiksia ja pelata aivan erilaista tarinaa.
Päätös on pelaajilla.
Hahmojen teoilla on vaikutusta.
Kaikki nämä asiat yhdistettynä ohjaavat pelaajia osallisuuden tunteeseen, jota osaava pelinjohtaja osaa kohentaa varmistamalla, ettei kenenkään pelaajan puheenvuoro jää toisten jalkoihin. Roolipelien mukaansa tempaava, tarinankerronnallinen pelityyli vetää mukaansa ja nostaa esille pelaajien yksilöllisiä keinoja ratkaista erilaisia tilanteita. Roolipelien veto on niinkin suuri, että peliä ohjatessani kerhotilassa neljälle pelaajalle, peli veti jatkuvasti katseita ja uteliaita korvia puoleensa muilta tilassa olevilta tai niiltä, jotka kävivät paikan päällä vain pyörähtämässä.
Kirjoittanut: Mikael Saastamoinen